Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai 29.1.2023

Arkkimandriitta Andreaksen opetuspuhe publikaanin ja fariseuksen sunnuntaina 29.1.2023

Publikaani ja fariseus

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen –
Luukkaan evankeliumin 18. luvussa on kertomus publikaanista ja fariseuksesta (Luuk. 18:10-14). Kaksi miestä on temppelisssä rukoilemassa. Kaksi erilaista rukoiljaa. Toinen heistä lähti kotiinsa vanhurskaana, mutta toinen ei.

On pyhän ja suuren paaston valmistusviikkojen alku. Miten aloittaa, miten rukoilla, miten olla Jumalalle
otollinen?

Kertomus tuntuu perin selvältä. Ymmärrämme, että ylpeys Jumalan edessä on väärin, ja meidän tulisi sen sijaan olla nöyriä, jopa arkoja. Tiedämme kertomuksen perusajatuksen: publikaanin ja fariseuksen mieli ja asenne: nöyryys kontra ylpeys.

Publikaani oli tehnyt vääriä tekoja. Publikaaneja, erojen ja tullien kanto-oikeuden vuokraajia, syytettiin, eikä varmaankaan aina aiheetta ahneina rahankerääjinä, jotka keräsivät enemmän kuin mihin oli oikeus, omaksi hyödykseen. Mitä lie muutakin ollut tunnollaan.

Publikaani tunnusti syntinsä Jumalan edessä Jumalan edessä ja pyysi niitä anteeksi. Siinä hän osoitti oikeaa asennetta ja toimintatapaa. Siksi hän myös sai kaiken anteeksi.

Tämä voi olla totta meidänkin kohdallamme. Mekin saamme lähteä, tänäänkin, temppelsitä anteeeksisaaneina, Jumalalle kelpaavina, taakoista vapaina, Jumalan Pojan kalliin uhrin ja eukaristian kiitosuhrin, pyhän ehtoollisen osallisuuden kautta.

Mutta ihmisiä kun olemme, meillä on omat vaaramme tämän kertomuksen äärellä. On ensinnäkin suuri vaara, että emme tunnista fariseusta itsessämme. Temppelissä fariseus mainitsi itsensä lyhyessä rukouksessa peräti viisi kertaa. Minä kiitän, minä en ole niin kuin muut, minä paastoan, minä maksan kymmenykset, minä ostan. Kiittääkö hän Jumalaa siitä, mitä Jumala on tehnyt ja tekee? Ei, vaan hän kiittää Jumalaa siitä, mitä hän itse on tehnyt ja tekee ollakseen omasta mieelstään erinomainen. On hyvä olla hyvä ihminen, palvella Jumalaa ja lähimmäisiä, lukea pyhiä kirjoituksia ja rukoilla ja tehdä työtä. Tätä kaikkea fariseuskin oli ja teki. Mutta ylpeä hän oli, ja itsekeskeinen.

Tämä on ratkaiseva ero fariseuksen ja publkaanin välillä. Fariseuksen huomio on hänen omassa hurskaudessaan ja hyvyydessään. Publikaanin huomio sen sijaan on omassa kelvottomuudessa. Siksi hän huutaa avuksi Jumalaa, josko Jumala häneta rmahtaisi. Publikaani luottaa Jumalaan, fariseus itseensä.

Voi olla ettemme tunnista itsessämme publikaania. Voi olla, että joku on kovin epävarma omasta itsestään ja niin sanotusti pelkää omaa varjoaankin. Tällainen ihminen saattaa henkisesti ruoksia itseään. Löytyykö minusta riittävästi katumusta, olenko varmasti tunnustanut kaikki syntini, olenko riittävästi tehnyt parannusta elämässäni?

Osaanko olla, uskallanko olla itseni kokoinen ja näköinen, aidosti? Entä mihin me panemme lopulta luottamuksemme? Luotammeko Jumalan hyvyyteen ja armahtavaisuuteen?

Kutsumuksemme on tehdä sitä, mikä on hyvää, otollista ja oikein. Näin fariseuskin teki, mutta hän laski kaiken omaksi ansiokseen ja arvosteli sitä, jolla ei näitä ansioita ollut. Fariseukselta puuttui sitä, mitä hänen kanssaan samanaikaisesti rukoilleella syntisellä publikaanilla oli: nöyryyttä.

Todellinen, aito nöyryys syntyy, kun ihminen näkee oman puutteellisuutensa ja vajavaisuutensa. Silloin ei tee mieli tuomita ketään. Tällainen oman tilan tajuaminen synnyttää myös otollisen rukouksen, jonka ydin on ilmaistu publikaanin rukouksessa: Jumala ole minulle syntiselle armollinen. Anna anteeksi, älä muista sitä pahaa, mitä olen tehnyt.

Omien heikkouksien nöyrä tunteminen ja tunnustaminen on lähtökohtana myös oikealle, rakkauteen perustuvalle suhtautumiselle lähimmäiseen. Silloin voin rukoilla: Jumala ole minulle syntiselle armollinen. Voin katua ja kääntyä, aloittaa parannuksen teon.

Arkkimandriitta Andreas