Veijo Koivula
Nikean muistoja – Nikean metropoliitta Johanneksen muistoseminaari Lintulan luostarissa
19.8.2023

Korkeasti pyhitetyt esipaimenet, kunnianarvoisa äiti igumenia, Kristuksessa rakkaat ystävät. Nikean metropoliitta Johanneksen syntymästä on kulunut 100 vuotta ja hänen kuolemastaan runsaat 13 vuotta. Kun ajattelen näitä kulunutta kolmeatoistavuotta, voin todeta, että siihen sisältyy enemmän niitä päiviä, jolloin olen muistanut Johannesta – kuin niitä päiviä, että hän ei
olisi aktiivisesti käynyt mielessäni, ajatuksissani tai puheissani. Jos yrittäisin tiivistää mahdollisimman lyhyeksi luonnehdintani hänestä, sanoisin, että hän oli vaikuttava persoona. Eräässä haastattelussa metropoliitta Johannes arvioi suhdettaan Suomen luterilaisiin arkkipiispoihin ja totesi, että ”arkkipiispoiksi on valikoitunut ja valittu henkilöitä, joiden persoonallisuudessa on ollut voimaa”. Aivan samaa voin ja voimme sanoa arkkipiispa Johanneksesta: hänen persoonallisuudessaan oli voimaa.

Kun nuorena miehenä opiskelin teologiaa Helsingin yliopistossa, silloinen Helsingin metropoliitta Johanneksella oli yliopistossa dosentuuri. Osallistuin hänen luentokurssilleen kirkon kanonisesta lainsäädännöstä. Tuo oli ensimmäinen elävä kosketus Johannekseen, mutta varsinaisesti opin tuntemaan hänet noin 10 vuotta myöhemmin.

Toukokuun 19. ja 20. päivä vuonna 1987 pidettiin Suomen Ekumeenisen Neuvoston kokous Hankoniemen Santalassa, Vapaakirkon teologisessa opistossa. Kauteni ekumeenisessa neuvostossa oli juuri alkanut. Karjaan asemalta meidät muutamat Helsingin junasta tulleet kuljetettiin pikkubussilla Santalaan. Samassa bussissa oli Helsingin metropoliitta Johannes.
Jostain käsittämättömästä syystä tuosta tapaamisesta alkaen välillemme syntyi ystävyys, joka vuosien varrella kasvoi ja syveni hyvin läheiseksi ja merkittäväksi.

Johannes vieraili useita kertoja luonani Oulun käynneillään tai perinteisillä kevättalven Levin matkoillaan. Hänen vierailunsa olivat hyvin mieluisia ja arvokkaita tilanteita. Oli aikaa keskustella hengellisistä ja teologisista kysymyksistä niin kuin myös elämän arjesta. Johanneksen ehtymättömästä juttuvarastosta löytyi myös jatkuvasti hauskuutta ja kevennystä vakaviinkin keskusteluihin. Vierailuihin kuului myös ateriayhteys, Oulussa se tapahtui joko kodissani tai Johannes saattoi ehdottaa hänelle tyypilliseen tapaan ”mikä olisi sellainen puolisivistynyt ravintola, jossa voisin tarjota sinulle lounaan?” Turussa perinteisiin kuului, että jos köksä – siis metropoliitta itse – ei laittanut ateriaa, se syötiin joko Naantalin Kalatrapissa, jossain Aurajoen laivaravintolassa tai Svenska Klubbenilla. Muuten, tuo puolisivistynyt tai puoliasiallinen
oli tyypillistä johanneslaista terminologiaa, hänen huumorilleen ominaista. Niin ihmiset kuin paikatkin saattoivat olla puolisivistyneitä tai puoliasiallisia. Tämä on periytynyt myös omaan kielenkäyttööni, joten myös tässä arkisessa mielessä Johannes on usein ajatuksissani.

Hänen kielenkäytöstään voisi puhua pitkäänkin. Se oli aina sivistynyttä ja kultivoitunutta ja kieliopin sääntöjen mukaista, olipa sitten kyseessä jompikumpi kotimaisista kielistä tai joku ulkomaan kieli. Harkittua ja perinteistä ei ollut kuitenkaan vain kieli – tai teologia – vaan myös käytöstavat. Hän joskus paheksui sitä, että nykyään toivotellaan vain huomenta tai päivää – ja pahimpana hän piti erityisesti nuorison omaksumaa iltatoivotusta: ”öitä”. Pedagogina hän opetti, että nämä suppeat ilmaisut ovat vain toteamuksen tasolla, mutta niistä puuttuu toivotus. Niinpä hän itse käytti ja opetti muitakin käyttämään parempia ilmaisuja eli hyvää huomenta, hyvää päivää, hyvää yötä. Tätä selittäessään hän viittasi vanhaan tapaan, jossa vaikkapa hyvää
päivää -tervehdykseen vastattiin sanomalla: ”Jumala antakoon.” Tulee mieleeni myös yksi sana, jota hän ei voinut mitenkään hyväksyä: porukka. Meitä hänen ystäviään on varmasti useita, joilla korva särähtää aina, kun kuulemme jonkun käyttävän tuota sanaa.

Tuon tuostakin Johannes otti puheeksi ekumenian ja sen edistyksen tai edistymättömyyden. Muistan näitä keskusteluja käyneemme niin hänen virka-asunnossaan Kuopiossa ja Helsingin residenssissä kuin sitten eläkepäivien kodissa Turussa tai minun luonani Oulussa. Oma vaikutelmani oli, että aikojen kuluessa hänen näkemyksensä ekumenian edistyksestä kävivät pessimistisemmiksi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut ekumenian väheksymistä, päinvastoin. Ekumenia oli Johannekselle välttämättömyys ja kristillisen uskon olemukseen ja hajaannuksen todellisuuteen kuuluva asia. Mutta edistysaskelista huolimatta hän näki paljon merkkejä siitä, että näkyvä ykseys oli vielä meidän ulottumattomissamme, kaukana kaukana edessäpäin. Vaikka hän oli ollut sekä kotimaisessa että kansainvälisessä ekumeniassa aktiivisti mukana 1940-luvulta lähtien, hän oli sitä mieltä, ettei asian eteen ollut ponnisteltu riittävästi. Tätä minulle syntynyttä näkemystä vahvisti myös se haastattelu, jonka Heikki Jääskeläinen teki joskus Johanneksen eläkkeelle siirtymisen aikoihin. Siinä Johannes toteaa: ”Suomessa kirkkojen suhteet ovat kehittyneet erinomaisesti. Tästä täytyy antaa tunnustusta. Silti koen, että vaikka olemme rakentaneet yhteyttä, emme ole edistyneet ykseydessä. - Olenkin joskus kysynyt, mistä kirkot ovat valmiita luopumaan ykseyden hyväksi. Vastauksena on usein ollut hiljaisuus.” Suomalaisen ekumenian uranuurtajiin kuuluva metropoliitta Johannes ei eläkepäivinäänkään väsynyt muistuttamasta siitä, että ekumenian tavoitteeksi ei riitä kirkkojen hyvät välit. Yhteys ei riitä, kun tavoitteena on kristikunnan näkyvä ykseys.

Olimme Kreikassa lomamatkalla vuonna 1997 kolmen miehen voimin: arkkipiispa Johannes, silloinen Oulun metropoliitta Ambrosius sekä minä. Vaikka kyseessä olikin lomamatka, olimme jatkuvasti menossa – Paroksen saarella jopa poliisisaattueessa uimarantavierailua lukuun
ottamatta. Viikon aikana oli lukuisia vierailuja piispojen residensseissä, pyhässä synodissa, luostareissa ja osallistumista palveluksiin. Kun vierailimme eräässä ortodoksisessa nunnaluostarissa, piispat vietiin kellojen juhlasoitossa kirkkoon rukouspalvelukseen. Minut jätettiin portinpielessä olleeseen toimistorakennukseen. Johannekselle selvisi minun torjuntani hetken päästä kirkossa. Hän vaatimalla vaati luostarin johtoa puuttumaan tilanteeseen ja niin minutkin sitten päästettiin alkutorjunnan jälkeen kirkkoon ja sen jälkeen sisarten tarjoamalle juhla-aterialle. Seuraavana aamuna arkkipiispa kertoi heränneensä painajaisuneen. Siinä unessa oli kertautuen toteutunut juuri se, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Minulle tämä episodi ja sen jälkeinen arkkipiispan painajainen kertoivat hänen aidosta ekumeenisesta asenteestaan.

Kun Johannes oli vielä arkkipiispana Kuopiossa, hän pyysi, että tulisin useammaksi päiväksi hänen luokseen vierailulle. Hänellä oli siinä mielestäni erittäin hieno ajatus taustalla. Kulkisin hänen kanssaan muutaman viranhoitopäivän, näkisin hänen työtään, ja samalla se olisi myös ekumeeninen viesti hänen oman kirkkonsa työntekijöille ja seurakuntalaisille. Kuopiossa sain siis nähdä hänen työtään arkkipiispan ja kirkollishallituksen kansliassa, osallistuimme metropoliitta Tiihonin panihidaan, Kiteellä hän toimitti liturgian, Joensuussa vierailimme pappisseminaarissa, Lieksassa oli tsasounan maapohjan siunaaminen, luostareissa kävimme tapaamassa silloisia luostarijohtajia, igumeni Sergeitä ja igumenia Marinaa. Nämä olivat hienoja elokuisia päiviä vuonna 2001.

Erityisen hyvin on jäänyt mieleeni saarna, jonka Johannes piti Istanbulissa vuonna 2004. Olimme ekumeenisella pyhiinvaelluksella sopivasti silloin, kun Nikean metropoliitta toimi ekumeenisessa patriarkaatissa pyhän synodin jäsenenä. Toimitimme pyhiinvaeltajien ekumeenisen jumalanpalveluksen pienessä paikallisessa luterilaisessa kirkossa. Ortodoksisen kalenterin mukaan oli mirhantuojanaisten sunnuntai. Johannes puhui saarnassaan siitä, miten nuo naiset kohtasivat matkallaan esteitä. Esteistä huolimatta he menivät Kristuksen haudalle tekemään sen, mikä kuului heidän tehtäviinsä. Johannes siirsi tämän ajatuksen ekumeniaan. Siinäkin me joudumme kohtaamaan esteitä. Mutta esteistä huolimatta meidän on ponnisteltava sen tehtävän suorittamiseksi, jonka olemme Kristukselta saaneet. –Kaiken kaikkiaan kyseinen pyhiinvaellus avasi myös näkemään hyvin läheltä sen, miten paljon Johannesta arvostettiin
patriarkaatissa.

Hurskaus oli luontevalla tavalla mukana ystävyydessämme. Johannes saattoi puhelinsoittonsa aluksi kysyä, keskeyttikö pahasti hartaudenharjoitukseni. No se oli tietysti hänelle tyypillistä huumoria. Mutta erityisesti yhteisillä lomamatkoilla oli luonnollista, että sunnuntaipäivien ohjelmaan kuului jumalanpalvelus. Aika usein se oli katolinen messu, kun sellainen oli
lähimpänä tarjolla. Ja usein yhteinen ilta päättyi yhteiseen hartauteen, useimmiten ruotsinkieliseen ortodoksiseen rukoukseen. Ruokarukoukset olivat itsestäänselvyyksiä paikasta ja ruoan määrästä riippumatta. – Mutta jos ruokaa ja juomaa ei ollut vielä näkyvillä, hän saattoi todeta lakonisesti: ei voi vielä siunata, kun ei tiedä, onko mitään siunattavaa.

Erityisen suuren arvon annoin ja annan Nikean metropoliitalle siitä, että hän vastasi myönteisesti kutsuuni, kun pyysin hänet saarnaamaan 50-vuotispäiväni juhlamessuun Pyhän Tuomaan kirkossa Oulussa. Muutama viikko ennen juhlia näytti siltä, että lentoliikenne saattaisi olla jumissa uhkaavan lakon takia. Keskustelimme asiasta puhelimessa, ja Johannes totesi, että jos koneet eivät lennä, hän voi mainiosti tulla myös junalla. Johannes asui tuolloin jo Turussa, joten junamatka olisi ollut kyllä varsin pitkä. Onneksi lakkoa ei tullut, niin hänen matkansa sujui huomattavasti nopeammin. Oli myös suuri ilo osallistua hänen syntymäpäivilleen, 70-vuotispäiville Kuopiossa ja 80-vuotispäiville Lintulan luostarissa. Yksi kohokohta oli myös hänen piispuutensa 40-vuotisjuhla, jota vietettiin Uspenskin katedraalissa kesällä 2009.

Nikean Johannes oli herrasmies, joka oli paitsi korkeasti oppinut teologi ja kirkonjohtaja, myös syvällisen sydämen sivistyksen ihminen. Ei ollut sellaista vierailua, jonka jälkeen ei olisi tullut kiitoskirjettä. Ei ollut sellaista tapaamista, jonka jälkeen ei olisi tullut vähintäänkin puhelinsoittoa, jossa käytiin vielä läpi kohtaamisen tärkeimmät asiat ja kiitettiin ”kaiken avun edestä”. Keskusteluja sävyttivät samalla aina sekä vakavuus että huumori. Johannes oli armoitettu tarinankertoja ja useimmiten tarinat ainakin ohuesti liittyivät kirkolliseen elämään. Huumorista tulee mieleeni myös se, että televisiossa hänen lempiohjelmiaan olivat uutiset ja brittisarja Pokka pitää. Uutisia katsellessaan hänellä oli myös tapana kommentoida uutistenlukijoita,
toimittajia ja haastateltavina. Hän teki sen huumorilla, mutta usein siinä oli mukana myös hänen näkemyksensä siitä, mikä oli hyvää ja mikä huonoa. Hyacinth Bukeen Pokka pitää -sarjan tärkeydestä kertoo mm. se, että kun kerran olin Turussa ja soitin hänelle varmistaakseni, mihin
aikaan menen hänen luokseen, hän totesi, että voinko tulla joko ennen klo 18 tai sitten 18.30 jälkeen – koska tuolla välillä televisiosta tulee kyseinen sarja. Hän oli tosin nähnyt sen useita kertoja aiemminkin, kuten minäkin, mutta silti se oli yhtä hyvää huumoria edelleenkin.

Viimeinen Johannekselta saamani kirje liittyy viimeiseen tapaamiseemme. Suomen Ekumeenisen Neuvoston vuosikokous 2010 pidettiin huhtikuussa Helsingissä Lähetystalolla. Noihin aikoihin tuhkapilvet sekoittivat lentoliikenteen koko Euroopassa. Olimme alun perin suunnitelleet, että kävisin Turussa edeltävänä viikonvaihteena ja tulisimme yhtä matkaa ekumeenisen neuvoston kokoukseen. Tuhkapilvikaaoksen takia ilmoitin noin viikkoa ennen
kokousta Johannekselle, että minun täytynee perua osallistumiseni. Nikea totesi, että siinä tapauksessa hänkin jättää kokouksen väliin. Mutta sitten lauantaiaamuna selvisi, että junavuoroja on lisätty. Soitin Johannekselle ja hioimme alkuperäisen suunnitelman uuteen uskoon. Kaikki sujuikin sitten oikein hienosti, kävin Turussa, lounastimme laivaravintola Cindyssä, kahvittelimme hänen huushollissaan Saga-kodissa (tai vaivaistalossa, kuten Johannes joskus asian ilmaisi), ja sitten ajelimme illan kuluessa lehtori Marianne Kantosen kyydillä Helsinkiin. Ekumeenisen neuvoston vuosikokoukseen Johannes osallistui ja käytti puheenvuoroja aktiivisesti. Johanneksen saattaminen Turun junalle vuosikokouksen jälkeen meni oikein hyvin junan toisen kerroksen toiseksi ylimmälle rappuselle. Sitten hänen polvensa
pettivät. Omin voimin en pystynyt häntä nostamaan. Aivan kuin Jumalan lähettämänä paikalle saapui nuorimies, joka silmänräpäyksessä pudotti lattialle salkkunsa ja sateenvarjonsa ja tuli avuksi. Yhdessä onnistuimme nostamaan Johanneksen junanvaunun ensimmäiselle istuimelle. Seuraavana aamuna hän soitti minulle, ja muutamaa päivää myöhemmin sain häneltä kirjeen, jonka haluan lukea tässä. Luen sen vain sen takia, että se mielestäni on erinomaisen tyypillistä Johannesta. Tällaisia herrasmiestekstejä ei nykyaikana kovin paljoa lähetellä:

”Kristus nousi kuolleista!” Asian harkinta johti tulokseen, että Sinun tukesi ja apusi kokousmatkalla olivat sitä kategoriaa, jossa suullinen kiitos ei riitä, vaan jossa ehdottomasti tarvitaan myös kirjallinen kiitosveisu, joka nyt tulee tässä. Sinä osoitit erinomaista valmiutta kaikinpuoliseen auttamiseen ja tuen antamiseen. Rasitin Sinua suuresti, mutta osoitit aina alttiutta. Tämän ohella oli henkilökohtainen tapaaminen jälleen kerran myönteinen kokemus.”

Siunauksin ja lämpimästi tervehtien Ylösnousseessa Vapahtajassa sinun Nikean Johannes. Suomen Turussa 20. päivänä huhtikuuta 2010.”

Nikean metropoliitta Johannes oli uskollinen ystävä, joka monin tavoin vaali hänelle tärkeitä ihmissuhteita tapaamisin, kirjein, puhelinsoitoin. Usein suunnittelimme myös osallistumisemme ekumeenisen neuvoston kokouksiin siten, että joko kokouksen edellä tai sen jälkeen saatoimme vielä privaatisti tavata päivällisen tai illallisen merkeissä. Hänen viisautensa, ilmiömäinen
muistinsa, absoluuttinen huumorintajunsa ja vieraanvaraisuutensa tekivät tapaamisista hohdokkaita, juhlallisia hetkiä, joissa riittää muisteltavaa pitkäksi aikaa.