Ylidiakoni Jyrki Härkösen puheenvuoro Nikean metropoliitta Johanneksen muistoseminaarissa Lintulan luostarissa 19. elokuuta 2023

Metropoliitta Johannes ja kanoninen maailmankuva

Σεβασμιώτατε Μητροπολίτα Σουηδίας Κυρίου Κλεόπα, εκπρόσωπε τής Αυτού Θειοτάτης Παναγιότητος τού Οικουμενικού Πατριάρχου Κυρίου Κυρίου Βαρθολομαίου.

Metropoliitta Johannes syntyi sata vuotta sitten Eurooppaan, joka oli aloittamassa toipumista kolmen serkuksen, Ison–Britannian George V:n, Saksan Wilhelm II:n ja Venäjän Nikolai II:n kesaropapismista ja maailmansodasta. Monarkiat eivät olleet menneisyyttä. Kuningasvallan aika oli ohi Venäjällä tai Itävallassa, mutta Johanneksen yliopistovuosina ortodoksiset hallitsijat johtivat edelleen Jugoslaviaa (1941), Bulgariaa (1946), Romaniaa (1947) ja Kreikkaa (1973). Oman lukunsa muodostivat Tanska, Ruotsi ja Norja, joissa luterilaiset monarkiat ovat edelleen voimissaan.

Toisen maailmansodan päättyessä metropoliitta Johannes oli jo aikuinen. Meidän yli 60-vuotiaiden kokemukset Johanneksesta isänä ja esipaimenena ovat hyvin konkreettisia, koska olemme sodankäyneiden miesten lapsia. Johannes oli tuota samaa sukupolvea.

Esipaimen Johannes oli rojalisti. Nykyterminologian mukaan hän oli fanittaja, eli henkilö, joka seuraa ahkerasti kuninkaallisten elämää. On ilmeistä, että Johanneksen kiinnostus kanonista oikeutta kohtaan nousi hänen rojalistisesta maailmankuvastaan. Johannes erityisen kiintymyksen kohde oli britannialainen rojalismi, mutta ihannevaltionaan esipaimen piti Kyprosta. Siellä elivät hänen mukaansa rinta rinnan brittiläinen järjestys ja ortodoksinen perinne. Kyproksen perustuslaissa järjestys on prinsiippi kirkon itsehallinnosta. Perinne on perustuslain rajaus, joka linjaa, ettei itsehallinto saa merkitä pyhien kanonien sivuuttamista. Tässä suhteessa Kyproksen lainsäädäntö on toisenlainen kuin Kreikassa, jossa perustuslaki oli valtiokirkollinen.

Esipaimen Johannes kirjoitti kanoneista 1970-luvulla. Silloin kysyttiin, oliko kanoninen oikeus kirkon olemuksen vastainen tai vanhentunut? Tähän tulkintaan oli päätynyt Rudolph Sohm. Hänen mukaansa karismaattisen alkukirkon muuttuminen legalistiseksi byrokratiaksi oli vastoin kirkon olemusta. Luterilaisen Sohmin kirkko–oikeuden tutkimus vaikutti myös katoliseen ja ortodoksiseen ajatteluun niin. Keskiaika nähtiin siirtymisenä karismaattisesta kirkosta ja maallikoiden apostolaatista legaaliseen ja klerikaaliseen järjestelmään, joka ei enää ollut alkuperäisen kristillisen ihanteen mukainen.

Rudolf Sohmin tulkinnat johtivat kysymykseen ”onko kirkko orgaaninen yhteisö vai massa yksilöitä?” Unkarilaisen Ladislas Örsyn mukaan teologia antaa arvot uskonmukaiselle ajattelulle (fides intellectum), kanonit uskonmukaiselle toiminnalle (fides actionem). Synteesiä käsitysten välille loi sveitsiläinen Eugenio Corecco. Hän tiivisti: ortodokseilla kanonit liittävät dogman ja käytännön, luterilaisilla kanonit erottavat lain ja evankeliumin ja katolisilla ilman kanonista lakia ei ole pelastustakaan.

Kolme kanonista perusteesiä – Kirchenrecht on kirkonvastainen, kanonit on kirkon sisäinen disipliini, kanonit ovat myös dogman sidoksia – sai rinnalleen neljännen, kun venäläinen Nikolai Afanasjev esitteli teorian eukaristisesta ekklesiologiasta. Afanasjevin tulkinta oli lähellä Rudolf Sohmin näkemystä. Kanonit tuli niin Sohmin kuin Afanasjevin mukaan hyväksyä historiallisina kollektioina, ei kodifioituna säädöskokoelmana. Parlamentaristisia reformeja kirkkoon kannattanut Afanasjev nosti paikallisen yhteisön universaalin kirkon yläpuolelle. Kreikkalainen Panagiotes Trembelas ei hyväksynyt Afanasjevin ja Sohmin tulkintoja, vaan puhui kanoneista kirkon perustuslakina, joka on valtiollisten kirkkolakien yläpuolella.

Kanonien tutkimusta jakoi viime vuosisadalla kysymys siitä, tutkitaanko niitä oikeustieteen osana vai omana teologisena disipliininä. Tämä oli myös tulkintaero arkkipiispa Paavalin ja metropoliitta Johanneksen näkemyksissä. Metropoliitta Johannes kirjoitti kirjassaan Ykseyden ja yhdenmukaisuuden suhde: ”Uskollisuus synodien opetuksia kohtaan ei tee kompromisseja jumalallisten totuuksien ja niistä seuraavien perusjohtopäätösten suhteen” (1976). Arkkipiispa Paavali puolestaan totesi esipuheessa Antti Inkisen suomennokseen Ortodoksisen kirkon kanonit: ”Onhan kanoninen oikeus klassillinen osa yleistä oikeustiedettä” (1980). Mistä nämä kaksi tulkintalinjaa tulevat?

Kanonit olivat osmanien aikana Balkanin kansojen lakikirjoja. Niitä tulkitsi uskonnollisen yhteisön etnarkki. Bulgaareilla, kroaateilla, romanialaisilla ja serbeillä etnarkkeja olivat piispat, kreikkalaisten ja armenialaisten johdossa oli patriarkat ja juutalaisilla rabbi. Etnarkki–järjestelmä muistutti käytäntöä, jolloin piispa oli toiminut sijaishallitsijana. Esimerkkejä piispoista hallitsijan regenttinä olivat Bysantissa patriarkka Nikolaos Mystikos (852–925), Venäjällä metropoliitta Aleksei (1353–1389) ja Ranskassa kardinaali Richelieu (1624–1642). Bulgariassa pääministeriksi valittiin vuonna 1866 Tărnovon metropoliitta Kliment ja Kyproksella presidentiksi vuonna 1960 arkkipiispa Makarios.

Edellinen selittää sitä, miksi Balkanin kanonistit olivat tulkinnoiltaan rojalisteja. Heihin kuului myös kroatialainen Nikodim Milaš, joka julkaisi serbian kielellä kaksiosaisen kokoelman ekumeenisten (1895) ja paikallissynodien (1896) kanoneja. Milaš oli kommentaareissaan rojalistinen. Milašin pisin kanonin selitys – suomenkielisessä versiossa 26 kahden palstan sivua – ei käsittele disipliiniä tai dogmeja vaan Konstantinopolin patriarkan asemaa. Kokoelman ensimmäinen osa Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen käännettiin sata vuotta sitten suomeksi, ei kuitenkaan serbiasta, vaan venäjästä.

Gustaf Rosenkampff, Gustaf Armfeltin avustaja, käynnisti Venäjällä slaavinkielisten kanonieditioiden kokoamisen. Alkusysäys oli ensimmäisen venäjänkielisen käännöksen (1800) ilmestyminen englantilaisen piispan William Beveridgen kokoamasta synodien ja kirkkoisien kanoneista ja kolmen kreikkalaisen kanonistin, Teodoros Balsamonin, Ioannes Zonaraksen ja Aleksios Aristenoksen synodikonista. Beveridgen kokoelma ja Aleksanteri II:n uudistukset saivat aikaan valtavan kiinnostuksen keskiajan kanoneja kohtaan. Vuodesta 1863 oikeustieteellisiin tiedekuntiin Venäjällä perustettiin kirkko-oikeuden oppituolit. Kuten Paavali totesi, kanoninen oikeus oli osa yleistä oikeustiedettä.

Esipaimen Johannes tutki kanoneja pääasiassa kolmesta kokoelmasta. Ensimmäinen oli saksalaisen piispan Karl Joseph Hefelen julkaisemasta teossarjasta Conciliengeschichte, jossa on kaikkien konsiilien ja synodien kreikan– ja latinankieliset kanonit vuoteen 1563 saakka. Toinen kokoelma oli italialaisen Giovanni Domenico Mansin aloittama ja yhteensä 31–osaisena ilmestynyt Sacrorum Conciliorum Nova Et Amplissima Collectio. Kolmas sarja oli Kreikan kuningaskunnan korkeimman oikeuden puheenjohtajan Georgios Rallen ja Ateenan yliopiston professori Mikael Potlen toimittama (1852–1859) vanhojen kanonien kokoelmateos Σύνταγμα τῶν θείων καὶ ἱερῶν κανόνων.

Suoritin omat opintoni kanonisessa oikeudessa Pariisissa 30 vuotta sitten. Siellä kanoninen oikeus käsitti kaksi puolen vuoden luentojaksoa. Opettajina toimivat rovastit Alexis Kniazev, John Meyendorff ja piispa Afanasije Jevtić. Kanonisen oikeuden kurssi piti sisällään kuusi kokonaisuutta: 1. ”Kanonisen oikeuden lähteet”; 2. ”Tradition synty: patristiset ja synodien lähteet”; 3. ”Corpus canonum;” 4. ”Kanonien tulkinta ad hoc ja kanonistien interpretaatiot”; 5. ”Kanoninen elämä” sekä 6. ”Kirkon ja valtion suhteet”. Kniazev oli lakimies, jonka opiskelutoveri oli Ranskan presidenttinä toiminut Jacques Chirac. Meyendorff oli historioitsija, joka hankki elantonsa luennoimalla pääasiassa Yhdysvaltojen presbyteerien ja reformoitujen yliopistoissa. Jevtić oli kreikkalaisen patristiikan asiantuntija.

Ekumeenisten synodien reseptiosta kolme tulkintaa. Roomalaiskatolinen kirkko puhuu 21 ekumeenisesta konsiilista. Ortodoksisessa perinteessä on seitsemän ekumeenista ja 11 paikallista synodia. Reformaattori Martti Luther hyväksyi kanonisesta perinteestä vain neljän ensimmäisen ekumeenisen synodin dogmaattiset päätökset. Vaikka rajat ortodoksisen, katolisen ja protestanttisen kanonien reseption suhteen näyttäisivät selvältä, on asian kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Ekumeenisten synodien ja erityisesti Trullon kanonien pääasiallisena lähteenä oli Codex Justinianoksen (Codex, Digesta, Institutes, Novellae) neljännen osan kirkkolaki. Se sisälsi säädökset ja yksityiskohtaiset perustelut kirkon omaisuuden hoidosta (titulus 3), piispojen ja pappien asemasta (titulus 6), titteleistä ja privilegioista (titulus 14), munkkien elämästä (titulus 16, 20). Trullon synodi oli päivitys Justinianoksen nomakanoniin. Riippumatta siitä, mitä mieltä olemme synodien kanoneista, on meidän myönnettävä, että Justinianoksen roomalainen laki on ollut kaikkien Euroopan maiden kansallisten oikeuksien mallina.  

Metropoliitta Johanneksen kanoninen maailmankuva muodostui järjestyksen ja perinteen ympärille. Johannes suhtautui varauksellisesti demokratiaan kirkossa. Hänellä oli siihen kanoniset perustelut. Ensimmäinen Johanneksen kanonisen maailmankuvan ja nykykristillisyyden linjaero koski maallikkojen asemaa. Vatikaanin I konsiili (1870) on jäänyt historiaan termistä ”piispanistuimelta lausuttu” (ex cathedra). Konsiilin tulkinnanvaraisin lausuma koski kuitenkin kirkon kanonista järjestystä. Kanonisessa ensyklissä Supremi pastoris todettiin, että kirkko on epätasa–arvoinen, jossa yhdet on asetettu johtamaan ja toiset olemaan kuuliaisia. Tämä klerikaalinen teesi oli kanonien mukainen, mutta sen toteaminen synnytti ensin maallikoiden vastustuksen ja sitten hierarkian paniikkireaktion. Konsiilin jälkeen paavi julkaisi kaksi kiertokirjettä (Sapientiae Christianae, Rerum Novarum), joissa ei korostettu kanonista järjestystä vaan esiteltiin uudistermi maallikoiden (laïcat)
apostolaatista. Ilmaisun ongelmallisuus oli siinä, että maallikolla (λαϊκός) tarkoitettiin kanonisessa terminologiassa yksinkertaisesti kansalaista. Uudesta ilmaisusta ”maallikoiden” apostolaatti tuli kanoninen ongelma. Se liitettiin toiseen sanapariin ”yleinen pappeus”, jota ei myöskään tavata kanonisessa kirjallisuudessa.

Toinen Johannekselle rakas kysymys oli papiston asema. Kristinusko omaksui hierarkkisen maailmanjärjestyksen ja sadan vuoden kuluttua kristinuskon syntymisestä kirkon organisaatio oli lähes nykyisenlainen. Johannes korosti pappeuden kriteereissä synodeissa vahvistettuja periaatteita. Piispan piti olla Nikean II:n synodin (2. kanoni) mukaan epistemologisesti (ἐπιστήμη) eli todistetusti oppinut. Papin tuli Nikean I:n synodin päätöksen nojalla (9. kanoni) olla nuhteeton (ἀνεπίληπτος, непорочный) eli sellainen, joka vaeltaa Herran lain mukaan. 40 vuotta sitten ortodoksisesta kirkosta oli tullut median lemmikki. Johannes varoitteli usein papistoa, joka silloisen amerikkalaisen teologian aatevirrassa toisti Matteuksen evankeliumin epilogin ohjetta ”kastakaa ja opettakaa” toteamalla, että kastekäskyn toinen yhtä tärkeä sana on ”opettakaa”.

Metropoliitta Johannes oli korvaamaton apu vuonna 2009, kun laadimme varatuomari Paavo Perolan kanssa Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan piispainkokouksen lausunnon Korkeimmalle hallinto–oikeudelle (KHO). Siihen voi tutustua KHO:n 17–sivuisessa päätöksessä (1761/2/09) Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan piispainkokouksen päätöstä koskeva kantelu ja purkuhakemus. Kysymyksessä on ainoa ortodoksisen kirkon voittama juttu korkeimmassa oikeusasteessa. KHO:n päätöksestä näkyy Johanneksen kädenjälki erityisesti niissä kohdissa, jossa korostetaan sitä, ettei kirkko rajoita kansalaisoikeuksia vaan korostaa papiston velvollisuuksia.

Papisto kuului viime vuosisadan alkuun saakka säätyyn, jolla oli maallisen lain erioikeuksia mutta kanonisia velvollisuuksia. Yksi jälkimmäisistä oli velvollisuus kieltäytyä pyhien apostolien (83. kanoni) ja Khalkedonin (7. kanoni) säädösten nojalla sotilastehtävistä (στρατεία). Niissä maissa, joissa oli yleinen asevelvollisuus, kanoninen periaate alistettiin maan laeille. Sosiaalisen aseman muutos johti Keski–Euroopassa papiston liittymiseen työläisoikeuksien puolustajiin. Valtiokirkkomaissa papisto säilyi säätyperinteiden osana, eli kuului ylempään keskiluokkaan. Kuulumista tähän asemaan Johannes ei koskaan peitellyt. Lukemattomat olivat ne tapaukset 1980-luvulla, jolloin Helsingin metropoliitta joutui kutsumaan luokseen nuoria pappeja, joilta tämä asia oli päässyt unohtumaan. Hieno esimerkki kahden äärimmäisen maailmankuvan symbioosista oli Johanneksen ja rovasti Timo Lehmuskosken suhde. Metropoliitta oli oikeistolainen patruuna, isä Timo työläisoikeuksien puolustaja.

Kolmas kysymys, josta esipaimen Johannes mielellään puhui, kanonien ekonomiaperiaate. Basileios Kesarealainen oli 300–luvun säännössään (3. kanoni) käyttänyt vertailua sääntöjen kirjaimellisen (της άκριβείας) ja olosuhteita arvioivan (της συνεθείας) tulkinnan perinteistä. Tästä vertailusta tehtiin Trullon synodin kanoni: ”meidän tulee tietää sekä lain ankaruuden että perinteenä omaksuttujen tapojen vaikutukset päätöksiin” (102. kanoni). Nikodemos Hagioreiteksen vuoden 1800 Pedalionissa tarkkuuden ja tapojen antinomia muuttui niin, että vallitsevien tapojen sijalle nostettiin ilmaus ”kohtuullistaminen” (οικονομία). Termistä tehtiin synomyymi Nikean ensimmäisen (kanonit 5, 11, 12), Khalkedonin (kanonit 16, 30) ja Trullon (kanonit 16, 39) ilmaukselle ”ihmisystävällinen” (φιλανθρωπία). Hagioreiteksen Pedalionin sanaparista tarkkuus ja kohtuullistaminen tuli kreikkalaisilla kanonisen argumentaation ohella myös teologian keskeinen aksiooma.

Kanonit kirjoitettiin aikana, jolloin kirkosta tunnettiin vain yksi malli, paikallinen kirkko. Nykymuotoiset uskonnolliset yhteisöt (denominatio) syntyivät 1500–luvun jälkeen. Nykyään on luonnollista, että samalla alueella toimi erilaisia kirkkoja, myös niitä, jotka eivät hyväksy lakien rinnalle kanonisia periaatteita.

Kanonisia säädöksiä voidaan applikoida maissa, joissa valtaosa väestöstä tuntee ne omakseen. Tällaisia maita ovat katoliset ja ortodoksiset maat. Protestanttisissa maissa kanonit edustavat vierasta kulttuuria ja ne on korvattu valtiollisilla kirkkolaeilla. Oman lukunsa muodostavat ne maat, joissa on parlamentaristinen järjestelmä, mutta kanoneja applikoiva katolinen tai ortodoksinen enemmistökirkko. Tällaisia ovat esimerkiksi Irlanti, Norja, Tanska, Kreikka, Romania tai Venäjä. Näissä valtioissa kanonisten periaatteiden siirtymistä lakeihin ei ole estetty, vaan ne on hyväksytty yhteisöllisten oikeuksien nimissä

Käytäntö on lakien paras tulkitsija. Kanonien näkökulmasta disipliini ja tapakulttuuri elävät symbioosissa. Kanonit eivät nykyään säätele etikettiä tai liturgista tapakulttuuria. Silti tavat ovat säilyneet vuosisatoja. Suomen kirkkolaista liturgiset määräykset poistettiin vasta vuonna 1869. Kirkolliset toimitukset ja jumalanpalvelukset jäivät tuolloin lakiin edelleen.

Esipaimen Johannes ajoi voimakkaasti kirkkolakiimme kanonisen oikeuden mukaisia prinsiippejä. Toisaalta hän korosti aina sitä, miten etuoikeutettu asema kirkollamme on.

Vaikka kirkon jäsenet säätävät kirkkolain, on sen hyväksymis– ja hylkäämisoikeus valtiolla. Suurin osa Suomen kansanedustajista kuuluu kirkkoon. Kansanedustaja joutuu päätöksenteossaan pohtimaan myös taustayhteisönsä arvoja. Helluntailainen, juutalainen, katolilainen, körttiläinen tai lestadiolainen perinne on osa monen kansanedustajan henkilökohtaista vakaumusta. Yksilön ja taustayhteisön kannanmuodostus esimerkiksi avioliitto–oikeuteen on kaksiteräinen miekka. Syynä tähän on jo myöhäiskeskiajalla syntynyt kanoninen periaate, jonka mukaan avioliitto on sekä sakramentti että sopimus. Kansanedustaja joutuu arvioimaan päätöstään dilemmassa: moraalisäännöt eli kanonit kieltävät asioita, joita laki sallii.

Kirkkolaeissa ja kanoneissa on edelleen yksi ratkaisematon ero. Lakeihin sovelletaan kahta perusperiaatetta: laki, jonka alkuperäinen tarkoitus on kadonnut, on mitätön (cessante ratione legis, cessat lex ipsa) ja myöhemmin säädetty laki syrjäyttää aikaisemmin säädetyn (lex posterior derogat legi priori). Kanonit toimivat toisilla prinsiipeillä: vanhemmat säädökset (ius anticus) ovat primäärisiä ja universaalina tunnettu laki (ius universalius) ohittaa paikalliset päätökset. Trullon synodin päätöksen mukaan uudemmat säädökset vain vahvistavat vanhojen kanonien voiman (2. kanoni).

Tämä antaa meille ymmärrystä siihen, miksi metropoliitta Johannes ei ollut edistyksen kannattaja. Tämän päivän aateanalyysillä Johannesta kutsuttaisiin arvokonservatiiviksi. Metropoliitta Johanneksen kanoninen maailmankuva oli myös turkulainen. Viime vuonna edesmennyt matemaatikko Osmo Pekonen kirjoitti tuosta Turun Akatemian perinteestä, jonka esimerkkinä Osmo muistutti, että vielä 1600-luvulla kuusi perättäistä Akatemian matematiikan professoria oli pappis- tai piispavihkimyksen ottaneita. Metropoliitta Johannes, lingvisti, kanonisti ja historioitsija, ei elänyt tieteen ja uskonnon vastakkainasettelussa. Hänen skeptisyytensä Joensuun yliopistoon perustettua ortodoksisen seurakuntatyötieteen laitosta kohtaan oli perusteltua. Se on kuitenkin toisen analyysin aihe.